Näkymätön kosketus

Laura Rämä 1.11.2021 Artikkelit, Yleinen

Julkaistu Liikekieli.com -verkkolehdessä. (Verkkosivu lopetettu 12/2024. Arkistoitu Kansalliskirjastoon, kts. tiedot alta)

Pandemia, kosketus ja taide

Korona-aika on muuttanut suhdettamme kosketukseen. Se, mikä ennen oli tiedostamaton sipaisu sinne ja hipaisu tänne, onkin nyt todella tiedostettu ja harkittu kosketus desinfioidulla kädellä. Hissinappia tai ovenkahvaa painaessa mielessä käy tartuntavaara – vieläkin, vaikka onhan tähän jo totuttu. Hissinappia ja ovenkahvaa hankalampi luku on toistemme lähellä olemisen vaarallisuus. Halaukset, kättelyt, tapaamiset ja vierailut toistemme kodeissa puuttuvat tai ovat vähentyneet huomattavasti. Eristyksissä oleminen kohtelee meitä eri tavoin: kosketuksen puuttuminen riuduttaa yksineläjiä, kun taas esimerkiksi perheellisten kosketuskapasiteetti alkaa olla ähkyssä. Pandemia sysääkin miettimään, mitä me ylipäätään ymmärrämme kosketuksella. Minkä me käsitämme kuuluvan kosketuksen piiriin? Ja mikä kaikki on kosketusta?

Mietin työtäni näyttelijänä, esiintyjänä ja erityisesti sairaalaklovnina. Viimeksi mainitussa toimin ympäristössä, jossa koskemattomuus on arkipäivää, oli pandemiaa tai ei. Hygieniasyistä hoitajien ja potilaiden välillä ei juurikaan tapahdu ”ylimääräistä” koskettelua, kuten silitystä, halailua tai paijaamista tarvittavien hoitotoimenpiteiden lisäksi. Sairaalaklovnina yhtä lailla välttelen koskemasta mihinkään ylimääräiseen myös niillä osastoilla, joissa tartuntavaaraa ei suoranaisesti ole. Joskus (tai aika useinkin) koskemattomuus tuntuu keinotekoiselta tilanteeseen nähden. Silloin, kun klovnin ja lapsen välille syntyy vahva kontakti, halauksen tai vaikka ”ylävitosten” merkitys voisi olla valtava. Pelottavaa tai kivuliasta toimenpidettä tehtäessä voisi olla suuri apu, jos lapsi saisi samalla pitää kiinni esimerkiksi klovnin sormesta, puristaa lujaa silloin, kun jännitys on kovimmillaan. Paradoksaalista onkin, että kosketus olisi oleellista hoidon ja paranemisen kannalta. Erilaiset kosketuksen muodot (kuten paijaus, silitys, hieronta) tiedostetaankin nykyään merkittäväksi osaksi esimerkiksi lääkkeetöntä kivunlievitystä (Lemström 2018). Kosketus myös inhimillistää usein pelottavaakin sairaalaympäristöä.

Sairaalaklovnina toimiessani olen ollut pakotettu löytämään keinoja, joilla koskettaa ilman koskettamista. Olen alkanut ajatella, että kaikki vuorovaikutuksen ja ilmaisun keinot (ääni, puhe, sanat, katse, liike, ele jne.) ovat minulle erilaisia näkymättömän kosketuksen mahdollisuuksia niin taiteessa kuin arjessakin. Olen huomannut kosketuksen näkymättömien piirteiden tarkastelun tuovan esiintymiseeni toisenlaista eetosta ei vain sairaalaklovnina työskennellessäni, vaan myös muilla näyttämöillä toimiessani. Se on ollut onni, ajattelen nyt, ainakin kahdella eri tavalla.

Ensinnäkin, kosketuksen laajempi tarkastelu on laajentanut ymmärrystäni oman työni etiikasta. On tärkeää olla tietoinen, millaista kosketusta esimerkiksi katseeni ehdottaa. Tämä tarkoittaa konkreettisesti sitä miten katson ja millaisesta intentiosta käsin katson. Onko katseeni kova vai pehmeä, haluanko katseellani jotain, onko katseeni hyväksyvä, torjuva tai väistävä vai katsonko toista ihmetellen, annanko katseellani toiselle mahdollisuuden myös katsoa takaisin? Sama tietoisuus koskee ääntä, puhetta, sanoja. Miten puhun, mitä puhun, millaisia sanoja valitsen käyttää, millaista ääntä kulloinkin käytän, kun ajattelen koskettavani äänelläni? Näillä kaikilla on suuri merkitys, kun esiinnyn (teatterin) lavalla, tai kun sairaalaklovnina näen lapsen ensimmäistä kertaa odotushuoneessa jännittyneenä vanhemman kainalossa. Näillä kosketuksilla on suuri merkitys, kun työskentelen taiteellisen työryhmän kanssa, kun toimimme kollaboratiivisesti, etsien yhteistä taiteellista suuntaa.

Toiseksi, korona-aika on korostanut näkymättömän kosketuksen merkitystä myös arjessa. Kuinka korostunut rooli onkaan kotona käytetyillä äänenpainoilla, katseilla, teoilla. Kysynkö, pyydänkö vai käskenkö? Miten olla kosketuksissa kauas videopuhelun välityksellä? Miten katson kameran kautta, miten hengitän mikrofoniin? Miten menetänkään hermoni, kun yhteys ei toimi? Missä kaikkialla kosketus on kitkaista ja hankaavaa, joka sekin on osa kosketuksen voimaa?

Kosketuksen laajemmasta tarkastelusta on tullut minulle taiteellinen orientaatio. Sen myötä herkistyn vastavuoroisuudelle. Sillä kun kosketan, tulen aina myös itse kosketetuksi. Kuuntelen ja asetun alttiiksi kosketukselle itsekin. Herkistyminen, vastavuoroisuus tai kuuntelu ei kuitenkaan tarkoita hyssyttelyä, hissuttelua tai äärimmäistä varovaisuutta – päinvastoin. Vastavuoroisuus on kokemukseni mukaan rajojen kysymistä, joskus niiden tietoista ylittämistä ja sen tiedon varassa uudelleen asettumista. Joskus on koskettava äkisti ja yllättäen, roiskaistava menemään, mutta vastavuoroisesti kuunnellen, toisenvaraisesti.

Ajattelen, että esiintyjän- tai näyttelijäntyö ei ole kosketuksissa olemista vain muita kohden, vaan se on myös kosketuksissa olemista itseeni. Ja sekin on iso osa työni etiikkaa, olla kosketuksissa itseensä. Olla tietoinen siitä, millaisilla ajatuksilla itseni kohtelen. Mitä minä haluan, toivon, vaadin itseltäni. Missä minun rajani menevät.

Koskettaminen on yksi ensisijaisista tavoista viestittää välittämistä, toisen huomioimista ja tunnustamista. On merkityksellistä, ettei kriisin, sairauden tai hädän keskellä olevaa suljeta pois kosketuksen piiristä. Mätä ja paiseet, täit ja loiset, haavat, veri, lika, rikkinäiset luut, syöpä, jokin parantumaton tai herkästi tarttuva tauti eivät saisi tarkoittaa eristystä monipuolisesta ihmisyydestä. Kosketuksella on ikään kuin mahdollisuus tunnustaa sairastunut ihminen osaksi moninaista elämää ja yhteiskuntaa; et ole ulkopuolinen, objekti, toinen tai joku muu, vaikka sinulla olisikin korona, influenssa, masennus tai parantumaton sairaus. Kosketuksen myötä voimme kysyä syvällisellä tasolla, miten lähestyä toista niin, että se on vastavuoroista ja kuuntelevaa. Koen, että nämä eettiset syyt pohtia kohtaamistemme laatua ja merkitystä ovat ensiarvoisen tärkeitä niin taiteessa kuin arjessa. Erityisesti pandemia-aikana näkymättömien kosketusten tarve ja merkitys on suuri.

Näkyvä ja näkymätön kosketus

Miten sitten koskettaa näkymättömästi? On aloitettava siitä, mitä me ylipäätään ymmärrämme kosketuksella tai minkä me käsitämme kuuluvan kosketuksen piiriin. Kosketus on mahdollista käsittää paljon laajemmassa merkityksessä kuin vain fyysisenä tekona. Voimme ajatella, että kosketusta tapahtuu myös ohi sen mitä näemme tai ihollamme tunnemme. Kosketusta tapahtuukin oikeastaan jatkuvana virtana edestakaisin esimerkiksi aistien välityksellä. Olemme väistämättä aina suhteessa johonkin; muihin ihmisiin tai olioihin, tilaan, esineisiin, ilmaan ja lämpötilaan. Kosketus on siis olennainen osatekijä kanssakäymisissä toistemme kanssa ja nivoutuu osaksi kokemusta.

Maailmassa on paljon sellaista joka liikuttaa, pysäyttää, hiertää tai kutkuttaa olematta ihollamme tai edes käsien ulottuvilla. […] On siis mahdollista koskettaa ilman kosketusta (Elo 2014, 9.)

Voi olla selkiyttävää tehdä jako näkyvään ja näkymättömään kosketukseen silläkin uhalla, että jako on karkea ja keinotekoinen. Kosketuksessa on nimittäin aina sekä näkyviä (fyysisiä) että näkymättömiä (mentaalisia) piirteitä. Nämä piirteet ovat yhteenkietoutuneita, erottamattomia ja yhtäaikaisia. Esimerkiksi musiikin kuuleminen käynnistää samalla joukon eri kosketuksia, joissa mentaalinen ja fyysinen lyövät erottamattomasti kättä. Äänen ilmanpaine koskettaa kuuloelimiä, kuuloluut osuvat toisiinsa ja välittävät tietoa eteenpäin kehoon. Eipä aikaakaan, kun jonkin tunne, muisto tai olo purskahtaa tietoisuuteen, sydän alkaa lyömään tiheämmin, iho nousee kananlihalle ja kyyneleet kostuttavat silmät. Kosketuksen fyysisten ja mentaalisten piirteiden yhteenkietoutumista kuvaa myös se, kuinka sanat voivat koskettaa, vaikka maapallon toiselle puolen. Tai kuinka yksi ohimenevä katse voi saada punan helahtamaan kasvoille. Niin näkyvä kuin näkymätönkin kosketus kantaa siis mukanaan koko kosketuksen kirjoa – erilaisten fyysisten ja mentaalisten ulottuvuuksien yhteenkietoutunutta jatkumoa.

Tarkastelen jatkossa erilaisia kosketuksen mahdollisuuksia ja ulottuvuuksia taiteellisesta näkökulmasta. Miten koskettaa ilman näkyvää koskettamista? Miten juuri esiintyjän on mahdollista havaita, tukea ja luoda ”näkymättömän” kosketuksen tilanteita? Millaista valmiutta ja tietoisuutta se vaatii taiteilijalta? Käytän esimerkkinäni omia havaintojani ja kokemuksiani toimiessani klovnina kymmenen vuoden ajan eri sairaaloissa ympäri Suomen. Pohdintani viitekehyksenä olen käyttänyt kosketuksen fenomenologista ajattelua. Termit paattinen momentti, alttiiksi asettuminen, tahdikkuus ja toisenvaraisuus, joita tarkennan myöhemmin, toimivat työkaluinani kosketuksen eri ulottuvuuksia hahmottaessa.

YLLÄTYS JA IHMETYS KOSKETUKSENA

Odotan penkillä Nikoa, jonka tiedän olevan tulossa jalan kipsaukseen. Niko saapuu isänsä kanssa ja huomaa minut (klovnitohtori Hartsa-Liisa Monon) jo kaukaa pitkän käytävän päästä ja pysähtyy. Niko katsoo kysyvänä isäänsä. Isä nyökkää rauhallisena ja molemmat lähtevät minua kohti. Minä odotan penkillä istuen, katson vuoron perään Nikoa ja lattian saumoja. Heilutan jalkojani innostuksesta, kuin koira häntäänsä. Heilutan sitä isommin mitä lähemmäs Niko ehtii minua. Kun lopulta Niko on kohdallani, hän tapittaa minua suoraan silmiin ja muitta mutkitta tokaisee minulle, että hän saa kohta kipsin.

Olen huomannut, että pelkkä yllättävä ilmaantuminen sairaalaklovnina lapsen, vanhemman tai hoitohenkilökunnan näköpiiriin saattaa aiheuttaa reaktioita ja vahvojakin tunteen purkauksia. Yllätys tai pienikin muutos vallinneeseen tilanteeseen tai tunnelmaan aiheuttaa ihmettelyn tilan, kuten Nikon kanssa käytävän päähän asti ulottuva kosketus aiheutti pysähdyksen ja ihmetyksen – jonkinlaisen ymmällään olon. Ilman, että klovnina teen juuri ”mitään”, kosketuksen yhteenkietoutuneet fyysiset ja mentaaliset piirteet jo aktivoituvat. Ajattelenkin, että yllätys ja ihmetys ovat näkymättömän kosketuksen keinoja.

Sairaalaklovnitoiminnan kannalta on toivottavaa, että kosketus, joka tapahtuu esimerkiksi yllätyksen ja ihmetyksen myötä, veisi edes hetkeksi lapsen huomion pois kivusta. Mutta samalla on huomioitava, että mikä tahansa näkymätönkin kosketus voi olla myös liiallista, jopa väkivaltaista. Ilmaantuminen paikalle voi lapsen näkökulmasta tapahtua liian yhtäkkiä, jolloin lapsi säikähtää ja vetäytyy itkuisena vanhemman kainaloon. Liiallisuus ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti huono asia. Käytännön myötä olen havainnut, että liiallisuus voi olla myös toimeenpaneva voima ja mahdollisuus johonkin muutokseen. Olennaista kosketuksen laajassa tarkastelussa onkin se, että kosketusta ei nähdä automaattisesti vain hyvänä ja miellyttävänä asiana. Liiallisuuden ja sopivuuden raja häilyy koko ajan – se on osa kosketuksen rakennetta. Siksi kosketuksen piirteiden hahmottaminen on mielestäni tärkeää taiteen, kuten klovnerian, äärellä.

Klovni – paattinen huutomerkki harmaassa ympäristössä

Miten sitten hahmottaa liiallisuus tai sopivuus kosketuksissa toistemme kanssa? Tutkija Mika Elo kirjoittaa, että kosketuksen mentaalisia ja fyysisiä ulottuvuuksia yhdistävää rakennetta voi kuvailla kosketuksen paattisena momenttina. Sana paattinen juontuu kreikan sanasta pathos, joka viittaa herkkyyteen, tuntokykyisyyteen, vaikutuksenalaisuuteen ja kärsimykseen. Pathokseen sisältyy konkreettinen mutta usein huomiotta jäävä merkitys: joutua alttiiksi jollekin liialliselle ja odottamattomalle, josta voi jäädä kipeitä jälkiä, jopa haavoja. Elo lisää, että kosketuksen paattisuudessa on kyse myös kitkasta, jännitteistä ja vasteesta (Elo 2014, 13-14.) Näitä paattisuuden merkityksiä tukee myös suomen kielen sanan ”koskea” etymologinen kaksoismerkitys. Konnotaatio kipuun on läsnä yhtäaikaisesti koskettamisen tapahtumisen kanssa. Suomen kielen sanakirja antaa koskea-termille viisi eri merkitystä: 1) koskettaa, 2) koskettaa tehdäkseen jollekin jotakin, käydä käsiksi, kajota, 3) vaikuttaa johonkin varsinkin epäedullisesti, kohdistua rasittavana johonkin, 4) aiheuttaa kipua, tehdä kipeää, tuottaa tuskaa, särkeä, sattua ja 5) tarkoittaa, sisällyttää piiriinsä, käsittää.

Kosketuksen paattinen momentti tapahtuu kohtaamisen ensihetkellä, vaikkapa kaukana toisistamme käytävän ääripäissä, kuten esimerkissäni Nikon kanssa. Klovni sairaalaympäristössä on poikkeus, häiriö, hankaava ja hämmentävä tekijä – paattinen punanenäinen huutomerkki harmaassa ympäristössä. Kuten aikaisemmin totesin, pelkkä ilmaantuminen paikalle, yllätys tai jokin poikkeama normiin aiheuttaa tilanteeseen jännitteen. Tässä jännitteessä on aina läsnä myös paattisia hankaavia ja kitkaisia piirteitä. Sairaalaklovnin näkökulmasta koen paattisen hankauksen ensisijaisesti positiivisena piirteenä, se tuo usein toivotunkin muutoksen johonkin jo totuttuun, hetken ”häiriön” tai ”unohduksen” kivun keskellä sinnittelevän lapsen maailmaan sairaalan arjessa. Paattinen momentti pitää ikään kuin huolen siitä, että kanssakäymisissä toistemme kanssa tapahtuu aina jotain – paattisuus on kosketuksessa aina läsnä. Paattisuus altistaa jollekin uudelle. Voin ajatella paattista tilannetta mahdollisuutena jotakin uutta kohti sen sijaan, että vain poistuisin nopeasti paikalta itkuun purskahtaneen lapsen edestä – toki sekin voi olla tarpeellinen vaihtoehto.

Tässä kohtaa olemmekin sairaalaklovnin ammattitaidon ytimessä eli siinä, mitkä mahdollisuudet juuri sairaalaklovnilla on toimia kosketuksen paattisten piirteiden kanssa. Jos lapsi joutuu kohtaamisessa alttiiksi jollekin liialliselle, esiintyjän on tietoisesti suhteutettava toimintaansa tämän mukaan. Näkymättömän kosketuksen eri keinot aktivoituvat tässä kohtaa usein luonnostaan. Joskus on parempi yksinkertaisesti perääntyä kokonaan, joskus kannattaa olla sinnikäs ja yrittää saada selville, mikä kohtaamisessa oli liiallista. Säikähdystä ja itkua voi ajatella tyrmäyksen sijasta yhtenä lapsen kommunikaation muotona, jossa lapsi yrittää itkullaan viestittää pelkoa ja jonkin rajan ylittymistä, mutta samalla myös kiinnostusta. Säikähdys voi unohtua ja muuttua kiinnostukseksi, jos klovni perääntyy hiukan mutta kiinnittääkin lapsen huomion uudelleen jollakin toisella yllätyksellä, vaikkapa puhaltamalla (usein lapselle tuttuja) saippuakuplia piilosta nurkan takaa tai nukettamalla taskusta löytyvää pehmolelua. Jokin lapsen ja klovnin väliin tuleva asia antaakin tilaa ja aikaa tunnustella puolin ja toisin molempien huomion ollessa jossakin kolmannessa. Hiljalleen yllätyksen ja liiallisuuden tuoma vieraan pelko tulee voitettua, mikä ei ole ollenkaan hullumpi taito oppia elämässä. Ensireaktio muuttuukin säikähdyksestä toistemme ihmettelyksi. Yhteinen leikki voi syntyä.

Kosketuksen välitila – paikka, jossa tunnustella

Klovnerialle (ja taiteelle) elimellistä on jonkinlainen jännite yleisön ja klovnin (esiintyjän) välillä. Ajattelen, että kosketuksen paattinen momentti on yhtä kuin tuo jännite – se ilmentää kosketustapahtumaa meidän välissä. Vuorovaikutuksessa tapahtuva paattinen hankaus, kitka tai törmäys luo klovnin ja lapsen välille välitilan, josta muodostuu erityinen, juuri meidän välinen paikka. Tuossa kosketuksen välitilassa tapahtuu jatkuvaa ihmettelyä uuden ja vieraan äärellä, puolin ja toisin. Yksittäinen ja ajallisesti lyhytkin kohtaaminen voi olla täynnä useita paattisia hankauksia, joita sairaalaklovni voi huomioida. Ajattelen, että yksi näkymättömän kosketuksen keino on luoda erilaisia välitiloja. Esimerkiksi lelu voi toimia jonakin tuttuna asiana meidän toisillemme outojen välillä ja välissä, kuten aikaisemmin kirjoitin. Tuttu lelu voi luoda konkreettisen välitilan, jonka kautta kosketusta voi tunnustella. Nikon ja Hartsa-Liisan kohtaamisessa kosketuksen välitila syntyi jo ensihavaitsemisen hetkellä. Sen jälkeen meidän välillemme syntynyttä erityistä ”paikkaa” oli mahdollista syventää. Niko ja Hartsa-Liisa saattoivat keksiä jotain, jonka avulla tulevaa operaatiota ja siihen liittyvää pelkoa saattoi kosketella ja tunnustella.

Nikon ääni värisee, kun hän kysyy Hartsa-Liisalta, leikataanko hänen jalkansa irti. Vastaan Nikolle, että ei leikata – jalka pikemminkin paketoidaan kuin joululahja. Tästä intoutuneena alamme harjoitella paketointia Hartsa-Liisan eri värisillä huiveilla. Nikon tehtävä on pitää jalkaa mahdollisimman paikoillaan. Huivioperaatio sujuu hyvin. Samalla innolla paketoidaan myös isän kädet. Niko paketoi itse. Huivit viuhuvat. Isän pitää pidellä kättä aivan paikoillaan.

Kosketuksen kahdensuuntaisuus

Kosketuksen tapahtuminen, oli se sitten näkyvää tai näkymätöntä, ei tapahdu koskaan vain yksisuuntaisesti, vaan se aktivoi lähtökohtaisesti molempia osapuoliaan. Esimerkiksi kahden ihmisen kättelyssä on epäselvää, kumpi käsi koskettaa toista. Kosketus kulkee ikään kuin kahteen suuntaan – kättelyn molemmat kädet ovat kosketettavana yhtä aikaa. Koskeminen on aina myös kosketetuksi tulemista (Elo 2018.)

Ensi kosketus Nikon kanssa, toistemme huomaaminen kaukaa käytävän päässä, tapahtui kahdensuuntaisena liikkeenä meidän kahden välillä. Kahdensuuntaisuus on myös klovnerian peruselementti. Klovneria perustuu jatkuvaan vuorovaikutukseen yleisön (tai minkä tahansa inhimillisen tai ei-inhimillisen olion) kanssa ja tämän myötä myös toisen tunnustamiseen. Se, miten yleisö reagoi, vaikuttaa klovnin toimintaan ja toisin päin. Kun klovni ”paattisena huutomerkkinä” sairaalan käytävillä aiheuttaa muille ihmetystä, tuo tilanne on uusi ja jännittävä myös esiintyjälle itselleen. Kun kontakti syntyy, jännite on kutkuttavalla tavalla paattinen kahteen suuntaan. Siinä sitten ihmetellään molemmin puolin, että mitäs nyt. Tämä kahdensuuntainen kosketus on elintärkeä elementti sairaalaklovnerian eetoksessa. Sairaalaklovni ei ole esittämässä soolonumeroaan lapselle, vaan pikemminkin luomassa tilaa ja puitteita kahdensuuntaisuuteen perustuville tilanteille, johon molemmat (klovni ja lapsi) voivat osallistua. Näin heistä molemmista tulee myös tilanteen tekijöitä – tekijyys jakautuu.

Laskennallisesti uusia kohtaamisia on sairaalaklovnin työpäivän aikana noin sata. On siis oikea ammatillinen haaste pitää yllä jatkuvaa ihmettelyä ja kosketuksen virtaa. Itseasiassa ”ylläpitäminen” voikin olla harhaanjohtava ajatus tai teko. Sanotaan, että klovni ei ole rooli, vaan mielentila. Rooli olisi jotain, jota esitän, mutta mielentila on jotain, jonka kanssa olen ja elän. Klovnimielentila on lähtökohtaisesti ihmettelevä, hän katsoo ja kokee kaikkea sellaisenaan, arvostelematta ja takertumatta ajatuksiin tai tunteisiin. Tekemisen ja olemisen eron tunteminen voi olla tekijälleen eheyttävää. Jotain, jonka voi jakaa kosketuksen myötä.

Useimmiten klovnin ei tarvitse edes tehdä mitään aktiivista ehdotusta tilanteeseen – ei puhua, soittaa tai tehdä taikatemppua – vaan pikemminkin havaita jo olemassa olevan tilanteen laatu ja reagoida siihen, antaa kahdensuuntaisen kosketuksen tapahtua.

Saavun leikkihuoneeseen, jossa juuri kävelemään oppinut lapsi leikkii lattialla. Vanhemmat seisovat hieman sivummassa. Nyökkään heille. Lapsi ei käännä huomiotaan minuun, keskittyy vain leikkimään pikkuautoilla. Kyykistyn hänen vierelleen, mahdollisimman pieneksi, otan pikkuauton ja keskityn myös leikkimään. Jossain vaiheessa hän huomaa minut ja katselee tarkkaan. Leikki keskeytyy. Minäkin katselen häntä tarkkaan. Mielessäni pyörii kaksi vaihtoehtoa, joko otin liian suuren riskin tulemalla niin lähelle ilman, että lapsi huomasi tuloani, tai sitten tämä on oikein hyvä näin. Katselemme ja ihmettelemme hiljaa toisiamme. Tätä kestää hetken, sitten taas keskitymme autoihin. Hän päristelee, minäkin päristelen. Sitten taas katsomme toisiamme. Sitten hän tiputtaa auton käsistään, suoristaa jalkansa ja astelee pari askelta minua lähemmäs. Minä pysyn paikallani, tarkkailen mitä tapahtuu, jännitän. Hän tulee aivan viiden sentin päähän nenästäni. Hän käy katseellaan tarkkaan läpi kaikki kasvojeni yksityiskohdat, pipon, kulmakarvat, parran, posket. Minäkin annan katseeni vaeltaa hänen kasvoillaan. Siinä me rauhassa tuijottelemme toisiamme niin lähekkäin, että nenät miltei koskettavat, muttei kuitenkaan. Huomaan, että vanhemmat taustalla seuraavat tapahtumaa ja hymyilevät hiljaa.

KYSYMYKSET, ÄÄNET JA PUHE KOSKETUKSENA

Kysymykset ovat myös yksi olennainen keino luoda kosketuksen välitilaa. Kysymys itsessään on aktivoiva ja yhteistä tekijyyttä jakava. Sillä vaikka kysymys olisi retorinen eikä siihen ei odotettaisikaan vastausta, kysymyksen vastaanottaja/kuuntelija osallistuu aktiivisena toimijana vuorovaikutuksen rakentamiseen (Elfving 2005, 23). Kysymys ei ole koskaan pelkästään henkilökohtainen, vaan aina jo yhteinen. Kysymys tunkeutuu toisen rajoille – koskettaen, satuttaen ja hellien, hoivaten (Elfving 2005, 23.) Kysymykset voivat olla sairaalaklovnille konkreettinen tapa lähestyä uutta ja vierasta, hakeutua paattisen äärelle, tunkeutua, tehdä eräänlainen interventio vieraan lähituntumaan. Kysymykset toimivat kutsuna leikkiin, jossa molemmat määrittelevät leikin kulun.

Myös pelkällä äänellä voi päästä kosketuksiin esimerkiksi eri tajunnantiloissa olevien lasten kanssa. Tällaisia ovat esimerkiksi juuri nukutuksesta heränneet lapset, vahvojen lääkkeiden vaikutuksen alaisena olevat lapset tai vaikka vastasyntyneet.

Muutama päivä sitten synnyttänyt äiti istuu teho-osastolla vauva sylissään. Vauva itkee kovaa.

Äiti ilahtuu klovneista, mutta on pahoillaan, että ”tämä on nyt tämmöistä”.
Sanon, että ei haittaa ollenkaan, kuuluu asiaan.

Mieleeni muistuu video, jossa isä pitää parkuvaa vauvaa sylissään
ja laulaa vauvalle pitkää, tasaista ja matalaa rintaääntä Om-tavulla.
Videolla vauva nukahtaa hetken päästä autuaasti.
Rohkenen kokeilla samaa ääntelyä tälle vauvalle.

Ääntelen hetken, samoin vauva, sitten rääkyminen katkeilee. Vauva rauhoittuu.

Joskus taas silkka huutaminen oikealla hetkellä on se, mitä kaivataan.

Emmaa pelottaa neulapistos.
Sovimme, että kun pistos tapahtuu, Hartsa-Liisa huutaa täysiä Emman kanssa.

Piikki tulee ja karjutaan täysiä.
Hetken päästä karjunta muuttuu yhteiseksi naurun ja huudon sekamelskaksi.

Jossain kohtaa tämän keskellä piikki on jo tehnyt tehtävänsä ja kadonnut.

Kysymysten ja äänien lisäksi ajattelen puhetta sellaisenaan yhtenä näkymättömän kosketuksen muotona. Filosofi Jean-Luc Nancy on kirjoittanut: ”tila, jonka puhe avaa, vetää samanaikaisesti sekä erilleen että yhteen” (Elfving 2005, 28, ref. Nancy 2000, 62). Ajattelen, että tämä ”avautuva puheen tila” on meille ihmisille keino olla kosketuksessa toistemme kanssa, sillä puhe ja puhuminen on täynnä paattisuutta. Mitä tahansa sanonkin, se aiheuttaa vastaanottajassa jonkin hankauksen. Yksikin sana aikaansaa pienen kitkan, kun se ”osuu” toiseen, vaikka viesti olisi positiivinen. Lisäksi, en voi olla koskaan varma, tuleeko puheeni täysin ymmärretyksi niin kuin olin tarkoittanut. Dialogi toisen kanssa onkin tavallaan jatkuva joukko pieniä ja suuria väärinymmärryksiä, joiden kanssa me yritämme luovia jokapäiväistä elämäämme. Tämä tuntuu toivottomuuden sijaan pikemminkin elinvoimaiselta ja koomiselta elämän huumorilta, varsinkin klovnin silmin.

Kun ajattelen sairaalaklovnin puhetta kosketuksena, sen merkitys kasvaa. Tulee vastuullinen olo siitä mitä sanoja käytän, millaista höpötystä suustani suollan. Työpäivien jälkeen saattaa tulla olo, että olen ollut äänessä paljon, ehkä liiankin paljon. Tätä voi tarkastella kahdesta suunnasta. Joskus puhe voi olla tilanteiden paattisuutta lieventävä tekijä hyvässä mielessä. Kohtaamisten jännitettä voi madaltaa, jos outo klovnihahmo oudossa sairaalaympäristössä puheleekin ihan normaalisti. Puheen välityksellä voimme päästä myös kosketuksiin abstraktien asioiden, kuten pelon, kanssa. Pelko ja pelkääminen on sairaalassa usein tabu. Kipu on sallittavampaa kuin pelko (Lemström 2018). ”Älä pelkää” on ymmärrettävästi lohdutuksesi tarkoitettu lause aikuisten suusta. Kuitenkin pelosta puhuminen voi olla paattisuudesta huolimatta lapselle rakentava ja helpottava tekijä.

”Sattuuko se kipsaus?”
”Ei se satu. Pelottaako sua se, että sun jalka laitetaan pakettiin?”
”Joo.”
”Mitä sä yleensä teet, jos sua pelottaa?”
(Niko miettii hetken.)
”Meen peiton alle.”
”Auttaaks se?”
”Joo.”
”Arvaa mitä. Mulla on maailman pienin peitto mukana.
(Hartsa-Liisa kaivaa vyölaukusta esiin pienen silkkihuivin.) Me voidaan molemmat mennä tän alle, sitten kun se tapahtuu. Harjoitellaanko?”
”Joo.”
”Okei. Ensin meitä pitää pelottaa ihan tositositosi paljon.”
(Tärisevät yhdessä, kalisuttavat hampaita.)
(Hartsa-Liisa tärisee niin paljon, että meinaa tipahtaa tuolilta, Niko nauraa.)
”Ja sitten äkkiä peiton alle.”

Toisaalta, puheesta voi tulla maneeri, automaatio tai ensisijainen ratkaisukeino tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ikään kuin kosketus, jonka merkitys muuttuu ikäväksi tai yhdentekeväksi määrän ollessa liian runsas. Puheen myötä olenkin sairaalaklovnina helpoiten unohtanut ja sivuuttanut kosketuksen kahdensuuntaisen luonteen: kuuntelu ja vastavuoroisuus usein kärsivät, jos pidän puhumista klovnille itsestäänselvyytenä tai vahvimpana kontaktin muotona. Tämä kielii minulle siitä, etten ole kosketuksissa itseni kanssa. Jännitän tai hätiköin, yritän todistella taitojani, peitän ja suojelen jotain osaa itsessäni. Pahimmillani hallitsen tilannetta yksin, kun en omalta puheeltani huomaa toisen reaktioita. Tällöin kosketus on toisella tavalla liiallista, kuin mistä aikaisemmin kirjoitin. Kosketuksesta puuttuu ”alttiiksi asettuminen, tahdikkuus ja toisenvaraisuus” (Elo 2014, 13–16). Se ei ole tällöin yhteisen rajan neuvottelevaa tunnustelua, vaan yksisuuntaista, hallitsevaa ja jopa väkivaltaista kosketusta, joka ei ymmärrä toisen perustavanlaatuista eroa. Kosketuksen kannalta keskeinen elementti onkin ”tahdikkuuden vaatimus” (Elo 2014, 13–16), jossa ei ole kyse vain tahdonvaraisesta tilannetajusta tai taidosta. Tahdikkuus on alttiutta sille, että intiimeimpäänkin kosketukseen liittyy olennaisesti toisen erillisyys, toisen ero, joka on välttämätöntä elomme kannalta. Yritys pakottaa toisen ero omaan samuuteen on joko kosketuksen välttämistä (eroa ei tunnusteta) tai haltuun ottavaa kosketusta (jyrää toisen eron). Tahdikkuuden vaatimus toteutuu ”toisenvaraisessa herkkyydessä” (Elo 2014, 13–16). Toisenvaraisuudella voidaan siis ymmärtää toisen erilaisuuden kunnioittamista, joka tapahtuu asettumalla alttiiksi tuntemattoman ja vieraan vaikutuspiiriin (Rämä 2018, 31). Toisin sanoen, jos en sairaalaklovnina uskalla astua niin sanotusti tyhjän päälle, jos vain varmistelen ja toimin kuin automaatti, en anna mahdollisuutta tilanteen vastavuoroisuudelle. Jos sen sijaan toimin tahdikkaasti ja toisenvaraisesti, osaan asettua alttiiksi toisen ehdotuksille, en pakota häntä olemaan samanlainen kuin minä, kunnioitan häntä, vaikka olisimmekin eri mieltä.

Jotta puheesta ei tulisi klovnilleni itsestäänselvyys tai hallitsemisen väline, minua auttaa, kun ajattelen puhetta jatkuvan kysymisen ja ihmettelyn tilana. Ajattelen, että kaikki mitä suustani klovnina päästän, koskettaa sekä minua että toista. Tällöin herkistyn paremmin tilanteelle ja omalle intentiolleni. Havaitsen, mistä tarpeesta puhe syntyy ja mihin se kohdistuu.

KOSKETUS OMIIN TUNTEISIIN JA AJATUKSIIN

Tähän mennessä olen käsitellyt muutamia kosketuksen ulottuvuuksia, joista minun on esiintyjänä mahdollista olla tietoinen. Yksi tärkeimmistä on kuitenkin vielä käsittelemättä. Miten olla kosketuksissa itseni kanssa? Jotta minun on mahdollista herkistyä kosketukselle itseni ulkopuolelle, on kosketuksen tapahduttava myös suhteessa minun sisäiseen maailmaani – tunteisiini, ajatuksiini ja muihin tuntemuksiin. Mutta miten voi koskettaa tunnetta tai ajatusta? Kosketus voi tapahtua yksinkertaisesti havaitsemalla. Minun on mahdollista olla kosketuksissa omiin tunteisiini ja ajatuksiini huomaamalla ja havaitsemalla niiden olemassaolon. Minun ei tarvitse edes osata tunnistaa tai nimetä, havaitseminen riittää. Tällöin kosketan niitä tietoisuudellani.

Oman mielen havaitseminen on helpommin sanottu kuin tehty. Klovnerian myötä olen löytänyt havaitsemiseen ja tietoiseksi tulemiseen yksinkertaisia ja leikillisiäkin työkaluja, kuten ”kolmen sekunnin sääntö” tai ”foto”. Molemmat työkalut käyttävät pysähdystä ja taukoa luodakseen tilaa oman itsen ja ympäristön havainnoimiselle. ”Foto” toimii yksinkertaisesti muutaman sekunnin pysäytyksenä minkä tahansa tilanteen tai toiminnan äärellä – kuin joku nappaisi valokuvan. Pysähdyksen aikana keho on paikoillaan siinä asennossa mihin se on sattunut jäämään. Pysähdys luo pienen tauon. Tauon aikana voi hengittää ja havainnoida missä oma mieli ja tunteet menevät ja miten keho reagoi. Tämän jälkeen tuntemuksia voi jäsentää ja tehdä päätös toimia jonkin havainnon mukaan. ”Kolmen sekunnin sääntö” taas voi toimia esimerkiksi puhumisen apuvälineenä: kun klovnille esitetään kysymys, hän laskee ennen vastausta mielessään aina ensin kolmeen ja tuolla tavalla ikään kuin hidastaa itseään ja reaktiivisuuttaan. Mitään välitöntä reaktiota ei sinällään tarvitse piilotella tai sensuroida, päinvastoin. Kolmen sekunnin aikana voi antaa kysymyksen tuoman hämmennyksen tai olotilojen näkyä kasvoilta ja kehosta. Antaa ruumiin puhua ennen sanoja. Kysymyksen luomaa kosketuksen välitilaa voi tällä tavoin ikään kuin pidentää.

Myös filosofi Luce Irigaray näkee pysähdyksen mahdollisuutena havainnointiin:

Ihmisen on myös kyettävä pysähtymään voidakseen levätä ja luodakseen tilaa itsensä ja toisen väliin, kyetäkseen katsomaan kohti, mietiskelemään ja ihmettelemään.
Ihmettely on yhtä aikaa aktiivinen ja passiivinen teko (Irigaray 1996, 92.)

Mutta ovatko minun tunteeni samat kuin klovnin tunteet? Miten teen eron itseni ja esiintymisen tilan välille? Onko eron tekeminen edes tarpeellista? Jos tunnen itseni epämukavaksi tai vaihtoehtoisesti vaikka surulliseksi jossain tilanteessa, voiko klovni myös tuntea epämukavuutta tai surua ja näyttää sen? Kysyn tätä usein itseltäni, ja vastaan siihen miltei aina myönteisesti. Usein klovnin reaktiot tuntuvat päälle liimatuilta, jos ne eivät kumpua minun omista tunteistani. Voin käyttää edellä mainittuja pysähdystekniikoita, jotta ehdin ensinnäkin tunnistamaan oman reaktiomallini ja valitsemaan, mitkä voisivat olla klovnin taiteelliset valinnat tuoda tunne esiin.

Kurkistin potilashuoneen ovilasista sisään. Ensin näytti siltä, että huoneessa ei ollut ketään. Valotkin olivat pois päältä. Sitten huomasin jotain liikettä huoneessa. Tarkemmin katsottuna äiti istui tuolilla, painoi pientä lasta syliään vasten ja heijasi koko yläkehoaan rauhattomasti edes takaisin. Isä seisoi selin taustalla, katsoi ulos ikkunasta ja piteli kasvojaan. Oli selvää, että huoneeseen oli juuri tullut huonoja uutisia.

Tämä väläys riitti minulle. Vaikka surullisten hetkien todistaminen kuuluu sairaalaklovnin työnkuvaan, tiedostin yhtäkkiä uudella tavalla työympäristöni raa ́an todellisuuden.
Vetäydyin pois ikkunasta ja annoin kyynelten valua. Katselin samalla työpariani. Hän katseli rauhassa minua.

Hain käytävän lavuaarilta käsipaperin ja kuivasin kyyneleet. Huomasin, että hoitohenkilökunta katseli meitä etäämpää. Katseltiin takaisin. Nyökättiin heille, huokaistiin isosti syvään ja vilkutettiin. Sitten jatkettiin matkaa.

Huomaan klovniparini kanssa äidin, joka on lapsensa kanssa huoneessa. Äiti ilahtuu ja pyytää meidät sisään. Hetken juteltuamme hän toivoo, että laulaisimme tietyn autolaulun käsiviittomien kanssa. Tietysti me lauletaan ja äiti ja lapsi laulaa ja viittoo iloisesti mukana. Laulun aikana äiti liikuttuu yhtäkkiä isosti kyyneliin. Minuakin alkaa itkettää, vaikka en tiedä syytä. Katson vuorotellen klovnipariani ja äitiä. Laulu jatkuu samalla, kun Hartsa-Liisa ja äiti tiputtavat silmistä kyyneleitä. Lauletaan kyynelten läpi. Myöhemmin äiti sanoo, että yksi hänen lapsistaan on tässä samassa sairaalassa kuollut useita vuosia sitten. Tämä oli kuulemma hänen lempilaulunsa, jota aina sairaalaklovnien kanssa laulettiin.

KOSKETUKSEN MUUTOSVOIMA

Toimiessani sairaalaklovnina ajattelen, että kaikkea klovnin ja lapsen välillä tapahtuvaa kanssakäymistä – puhetta, ääniä, hiljaisuutta, katsetta, rytmiä, taukoja, tunnelmanmuutosta, yhteistä leikkiä – voi ajatella kosketuksena. Myös etänä tapahtuvat asiat, esimerkiksi viestin jättäminen lapselle joko sähköisenä viestinä tai lappuna huoneen oveen, on kosketuksen tapahtumista. Mutta miksi puhua kosketuksesta, kun voisi puhua totutummin kontaktista, kohtaamisesta tai vuorovaikutuksesta? Mitä hyötyä tällaisesta ajattelusta tai asenteesta sitten on? Ero edellä mainittujen termien välillä onkin hiuksenhieno. Merkitysero näyttäytyykin minulle intention tasolla. Jos klovnin ja lapsen vuorovaikutuksen tilannetta tarkastelee jatkuvana eri kosketusten virtana, kohtaamisen eettiset piirteet nousevat keskiöön. Tulen tietoisemmaksi siitä, miten lähestyn toista ja itseäni. Tulen tietoisemmaksi myös siitä, millaista kosketuksen laatua kannan mukanani. Jotta kosketus taiteellisen työn äärellä ei olisi liiallista, jotta se perustuisi yhteiselle neuvottelulle, kosketuksen eri piirteistä ja ulottuvuuksista – kuten paattisuudesta, alttiiksi asettumisesta, tahdikkuudesta ja toisenvaraisuudesta – voi olla tietoinen. Koen, että suhtautumalla vuorovaikutukseen kosketuksena, esiintyjä voi tarkentaa ja syventää ymmärrystään kanssakäymisten merkityksistä. Samalla ajatus ruokkii mielikuvitusta näkymättömän kosketuksen mahdollisuuksista sairaalaympäristössä, jossa näkyvä koskettaminen ei yleensä ole mahdollista.

Ensikohtaamisessa tapahtuva näkyvä tai näkymätön kosketus on merkittävää, koska se vie muutoksen mahdollisuuden äärelle. Kosketus toisen kanssa muuttaa aina jotain, koska ei ole enää paluuta siihen, mitä oli ennen kosketusta. Erityisesti kosketuksen paattiset ja hankaavat piirteet mahdollistavat sen, että kosketuksen voi nähdä muutosvoimaisena tekijänä, joka taiteen (ja elämän) kontekstissa harjoittaa kykyä sietää vierasta, uutta ja yllättävää, ymmärrystä toisen erilaisuudesta.

Laura Rämä
Kirjoittaja on filosofian ja teatteritaiteen maisteri, näyttelijä, esitystaiteilija ja klovni

Tämä kirjoitus on yhdistelmä tämän hetken ajatuksiani sekä artikkeliani Näkymätön kosketus – eli miten koskettaa ilman kosketusta sairaalaympäristössä, joka on julkaistu teoksessa Sairaalaklovnit Suomessa (2019) ja Pro gradu -tutkielmaani Vieraan tuntuma – kosketus taiteellisessa prosessissa tekijyyden jakajana (2018). Tärkeää on mainita myös ajatteluni taustalla vahvasti vaikuttavia kirjoittajia ja teoksia, kuten muun muassa Tutkijaliiton antologian Kosketuksen figuureja (2014) artikkelit, filosofi Luce Irigarayn ajatukset teoksessa Sukupuolieron etiikka (1996) ja arkkitehti Juhani Pallasmaan kirjoitukset aistisuudesta esimerkiksi teoksessa Ihon silmät (2016), näin muutamia mainitakseni. Lisäksi esitystapahtuma P*lluralli (2014-2016) ja sen kollaboratiivisesti työskennellyt työryhmä (johon itsekin kuuluin) toimi lähtölaukauksena tutkimusmatkalleni kosketuksen parissa ja ansaitsee kiitoksen tässä(kin) kohtaa, samoin kuin jo kymmenen vuoden ajan toiminut työnantajani Sairaalaklovnit ry.

Tekstin esimerkkien nimet ovat muutettu.

Lähteet

Elfving, Taru. 2005. Ääneen ajattelua. Eija-Liisa Ahtilan videoteosten kynnyksellä. Teoksessa: Taru Elfving ja Katve-Kaisa Kontturi (toim.) Kanssakäymisiä – osallistavan taiteentutkimuksen askelia. Taidehistoriallisia tutkimuksia 32. Helsinki: Taidehistorian seura.

Elo, Mika. 2014. Coctail-navigaattori ja Digitaalinen näppituntuma. Teoksessa: Mika Elo (toim.) Kosketuksen figuureja. Helsinki: Tutkijaliitto.

Irigaray, Luce. 1996. Sukupuolieron etiikka. Suomentanut Pia Sivenius. Tampere: Gaudeamus Kirja. Tammer-Paino.

Lemström, Anette. 2018. HYKSin kipuhoitajan luento 2.3.2018. Kirjoittajan muistiinpanot.

Pallasmaa, Juhani 2016. Ihon silmät – arkkitehtuuri ja aistit. Suomentaja Kirsi Heininen- Blomstedt. Helsinki: Ntamo.

Rämä, Laura. 2018. Vieraan tuntuma. Kosketus taiteellisessa prosessissa tekijyyden jakajana. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto.

Rämä, Laura. 2019. Näkymätön kosketus – eli miten koskettaa ilman kosketusta sairaalaympäristössä. Teoksessa Sairaalaklovnit Suomessa. Toim. Hanna Suutela. Tutkivan teatterityön keskus T7, Tampereen yliopisto.

Painamattomat lähteet

Elo, Mika. 2018. Kosketuksen taide. Osoitteessa: https://www.issuex.fi/kosketuksen-taide/ (Viitattu 31.10.2018. Verkkosivu poistunut.)

P*lluralli-esitystapahtuma. P*lluralli-esitystapahtuma sai ensi-iltansa vuosina 2014-2016 kolmessa eri kaupungissa Pyhäjärvellä, Kuopiossa ja Kajaanissa yhteistyössä Routa Dance Companyn, Tanssiteatteri Minimin ja Pyhäjärven Täydenkuun Tanssit -festivaalin kanssa. Esitystapahtuma oli yhdistelmä tanssia, teatteria, esitystaidetta, performanssia, musiikkia ja kuunnelmaa. P*lluralli tapahtui julkisissa tiloissa kaupunkien keskustoissa ja taajamissa henkilöautoilla liikkuen. P*lluralli-esitystapahtumaan osallistuneet ihmiset olivat olennainen osa esitystapahtuman yhteistoiminnallista rakentumista.

www.suomisanakirja.fi – Haku: koskea (Viitattu 1.4.2021.)

Artikkelin kuvat: Bahia Ayoubi ja Laura Rämä (2014). Kuvissa Laura Rämä.

Lisäksi (Julkaistu Liikekieli.com.ssa 11.6.2024)

Tanssin Liikekieli ry:n jäsenistö teki vuosikokouksessa 2023 päätöksen Liikekieli.comin toiminnan lopettamisesta. Tämä merkitsee myös verkkosivujen sulkemista. Sivusto pysyy nähtävillä vuoden 2024 loppuun saakka.

Liikekieli.comin aineisto ei katoa verkkosivujen sulkemisen jälkeenkään. Kansalliskirjasto tallentaa verkkosivusta vielä heinäkuussa 2024 viimeisen otoksen Suomalaiseen verkkoarkistoon. Tämän jälkeen Liikekieli.comin sivuston tallennusta pääsee tutkimaan vapaakappaletyöasemilla kuudessa eri vapaakappalekirjastossa sekä kahdessa erikoiskirjastossa ympäri Suomea. Vapaakappalekirjastot ovat Kansalliskirjasto, Turun yliopiston kirjasto, Jyväskylän yliopiston kirjasto, Åbo Akademin kirjasto, Oulun yliopiston kirjasto ja Itä-Suomen yliopiston kirjasto. Lisäksi verkkoaineisto on käytettävissä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa (KAVI) sekä Eduskunnan kirjastossa.

Lue lisää Kansalliskirjaston tallentamista verkkoaineistoista täältä. Suomalaisen verkkoarkiston hakemistoon pääset tutustumaan täältä.

Lisäksi Teatterimuseo ottaa arkistoonsa Tanssin Liikekieli ry:n toimintakertomuksia ja -suunnitelmia lähivuosien ajalta. Aineisto luovutetaan museolle syksyllä 2024.

Liikekieli.comin taustayhdistys, Tanssin Liikekieli ry, puretaan vuoden 2024 aikana. Sydämellinen kiitos lukijoille, lehteen kirjoittaneille sekä muilla tavoin yhdistyksen ja Liikekielen toiminnassa mukana kulkeneille! Ilman teitä tätä historiaa ei olisi kirjoitettu.

Arkistoinnin myötä Liikekieli.comin artikkelikokoelma tulee osaksi suomalaista säilytettyä kulttuuriperintöä. Tanssista ja taiteesta kirjoittaminen jatkukoon myös elävänä perintönä, uusia ja erilaisia reittejä pitkin.